Olipa kerran pieni musta koira, joka oli koko elämänalkunsa asustanut erään vanhan perheen hylkäämässä leikkimökissä. Pieni musta koira oli saanut hieman ravintoa eräältä kiltiltä tytöntylleröltä päivittäin. Tyttö oli vähentänyt käyntejään aina päivä päivältä, pian kokonaan unohtanut pennun. Nyt pieni musta koira joutuikin itse hankkimaan ravintonsa, niinpä se päätti kurkistaa ulos leikkimökistä ja tutustua avaraan ulkomaailmaan. Pentu työnsi kaikin voimin leikkimökin oven auki ja astui ulos siristelleen silmiään, nimittäin aurinko hymyili sille pilveettömällä taivaalla. Hetkenaikaa siristeltyään pentu katseli ympärilleen ja mietti: " Mihin suuntaan sitä oikein menisi? " Eipä aikaakaan, kun pentu jo päättikin lähteä metsää kohti vaeltamaan. Aurinkoinen ja lämmin maisema muuttuikin hieman karummaksi ja pimeämmäksi. Pentu senkun vaelsi pitkin kapeaa metsäpolkua etsien löytämättä. Kun pieni musta koira aikansa oli tassutellut, päätyi se suurien niittyjen keskelle, ja pian pentu tunsi niskassaan jotain märkää ja epämukavaa. Se oli lehmä, lehmän turpa. - Hei kuka sinä oikein olet? Et muistuta yhtään minun äitiäni, pieni musta koira kummasteli. - Ammuu, olen lehmä, nimeltäni Mansikki, kukas sinä olet? lehmä vastasi. - Olen.. olen koira, mutta mikä ihme on nimi? pentu ihmetteli. - Nimi on sellainen juttu.. Se on hieman vaikea selittää mutta jos minua kutsutaan, eli jos joku sanoo nimeni, tiedän tulla paikalle, sellainen nimi on ainakin minun tietääkseni. - Aa, mikäköhän minun nimeni on? pentu kysyi itseltään jatkaen matkaa. Pian pieni musta koira löysi kuin löysikin itsensä lasten keskeltä. - Hei katso Anna, tuossapa on söpö koira! Jatkoa odotellen, Emilia